20. syyskuuta 2014

in a crowded place trying not to feel alone


Tulin eilen viikonlopuksi kotiin isän luokse. Tapaamaan ystäviä, syömään hyvin ja ennen kaikkea rauhoittumaan. Elättelin viikolla vielä toivoa, että Tampereella tulisi viikonloppuna tapahtumaan jotain jännittävää, mutta taisin kuitenkin tehdä oikean valinnan tullessani tänne. Eilisilta oli ensimmäinen yli viikkoon, kun nukkumaan mennessä sydän ei hakannut, ajatukset eivät laukanneet eikä tehnyt mieli kadota näkymättömiin.

Suomen kolmanneksi suurimmassakin kaupungissa voi tuntea olonsa lohduttoman yksinäiseksi. Vaikka kävisi joka päivä kymmenentuhannen opiskelijan koulussa ja sen jälkeen vielä ruokakaupassa, kaupungilla ja lenkkipolulla, tunne siitä, että on tässä maailmassa aivan yksin, ei välttämättä katoa minnekään. Pintapuoliset keskustelut koulutehtävistä ja tervehdykset bussikuskeille eivät tunnu poistavan tunnetta, joka saa valvomaan yön pikkutunneille saakka ja laskuhumalan tuntumaan maailmanlopulta.

Hakiessani helpotusta yksinäisyyteen tarraudun välillä turhan lujasti ihmisiin, jotka osoittavat minuun pienintäkin aidolta tuntuvaa kiinnostusta. Ja lopulta kun omat odotukseni eivät kohtaa todellisuuden kanssa, pahan olon kierre on valmis. Ihmisenä, joka on ihmissuhteissa joko täysillä mukana tai ei ollenkaan, on minun välillä vaikea ymmärtää ja käsitellä niitä, joiden mieli ei toimikaan samalla tavalla.

Tykkään niin blogissa kuin oikeassa elämässänikin pitää yllä positiivista henkeä ja muistuttaa jatkuvasti itseäni, että asiat voisivat olla huonomminkin. Että kaikki kääntyy useimmiten parhain päin. Jatkuva keinotekoinen optimismi on kuitenkin pidemmän päälle niin kuluttavaa, että aina välillä on hyvä antaa tunteiden ottaa vallan ja mennä itse virran mukana. Silloin tunteiden käsittelykin on helpompaa. Itse tykkään käydä pitkillä kävelylenkeillä, laulaa samaistuttavien kappaleiden mukana ja kirjoittaa - kuten nyt.

Ja lopulta mielikin alkaa kirkastua, ihan oikeasti. Olen hieman epävarma, että haluanko olla tämän kirjoituksen kautta käytännössä koko maailman edessä näin alasti, mutta uskon, että joku saattaa pystyä samaistumaan mun ajatuksiin. Ja jos jotain olen oppinut tähänastisessa elämässäni, niin sen, että on parempi avautua kuin antaa henkisten haavojen siirtyä fyysiselle tasolle. Joten oltaisiinko kliseisesti yhdessä yksinäisiä?

14 kommenttia:

  1. Mää voin olla sun kaveri. Oon vähän ujo erakko, tykkään lojua kotona sarjoja katsellen, ruoka on hyvää ja syöminen kivaa ja mulla on todella huono huumorintaju. Ja muutin vuosi sitte 300 kilsan päästä Tampereelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. heh, kuullostat multa! :-D mulle voi tulla aina juttelemaan vaikka sähköpostilla tai facebookissa jos siltä tuntuu :-)

      Poista
  2. En oikein tiedä mitä sanoa, samaistuin tähän niin vahvasti. Yritän vaan pitää itteni niin kiireisenä, ettei ehtisi keskittyä siihen yksinäisyyteen. Suurimman osan ajasta se toimii, mutta ei enää yön pikkutunneilla tai laskuhumalassa. Olis erittäin kivaa olla yhdessä yksinäisiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. huh, tutulta kuullostaa. lohduttavaa tietää, että meitä on useampikin! ja aion yhä uskoa, että joskus vielä helpottaa. :-)

      Poista
  3. ♥ ! oon kärsinyt keväästä asti varsin samanlaisista fiiliksistä, vaikka en ookaan muuttanut uuteen kaupunkiin tai mennyt uuteen kouluun, mutta ehkä juurikin siksi tuntuu oikeasti siltä että oon ihan yksin. vaikka enhän mä kai ole, mutta tuntuu siltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi maria ♥ välivuosi oli mullekin aika paha etenkin kun monet muut alotti uuden koulun ja mä vaan kirjaimellisesti jumitin kotona. ja niin, harvahan on ihan täydellisen yksin täällä, mutta se tunne on silti pahin.

      Poista
  4. Tosi hyvin verbalisoit mullekin tuttuja fiiliksiä. Mutta se kyllä helpottaa, ehkä pikkuhiljaa sillä lailla ettei muutosta oikein ees aluksi huomaa, kunnes parin viikon tai kuukauden päästä huomaa, ettei enää tunnukaan niin pahalta. Tsemppiä :-)

    VastaaPoista
  5. Samastun tunnelmiisi täysin, kaupunkia myöten. Tää syksy ja muutto ja koulunalku on pitänyt sisällään niin paljon uutta ja outoa, ettei siinä pysy mukana, mutta tuntuu, että kaikki muut pysyvät ja samalla löytävät uusia parhaita kavereita. Se tuntuu vähän raffilta. Mäkin otin relausviikonlopun kotikaupungissa ja se muistuttaa, et siitä mylleryksestäkin pääsee välillä pois. Jaksamisia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. samoin sulle! <3 hyvä että sullekin kotiviikonloppu teki hyvää :-)

      Poista
  6. tää postaus kyllä osui ja upposi! ei olisi voinut tulla parempaan kohtaan, tunnelmat on tismalleen samat.
    sun blogi on kyllä niin ihana, se pistää aina ajattelemaan ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi kiitos, ihana sinä <3 nää teidän kaikkien kommentit on niin kultaisia mulle. ja tsemppiä sullekin!

      Poista
  7. hei kuulostaa tosi tutulta. muutin vuosi sitten omilleni kun lähdin opiskelemaan ja mulla oli ihan samat fiilikset. mulla oli kyllä kavereita mutta jotenkin oli hirveän yksinäinen olo ja vaikka mullakin oli kämppis niin oli ikävä vanhoja kavereita jotka //oikeesti// tuntee sut ja joiden ovea voisi mennä koputtamaan ihan milloin vain ja puhua ihan kaikesta tai ei mistään.
    mutta nyt musta tuntuu että mulla on paljon paremmat fiilikset tästä vuodesta ja ehkä tääkin kaupunki alkaa tuntua pikkuhiljaa kodilta. kyllä se siitä! lupaan!! ja aina voi mennä käymään kotona ♥
    ja ps. ihana kirjoitus ja bless u koska näistä jutuista on tosi vaikea puhua, saati sitten kirjoitella blogissa. en olisi ainakaan osannut tiivistää näitä fiiliksiä paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niin hyvin sanottu! ♥ just tässä tilanteessa oon todella tajunnut sydänystävien merkityksen, vaikka mulla onkin aina ollut vaan pari tosi hyvää ystävää monien kavereiden sijaan. ja kiva että tykkäsit, vaikken olekaan mikään synnynnäinen kirjoittajalahjakkuus. onneksi fiilis on kuitenkin tuntunut välittyvän. :-)

      Poista