Seitsemäs lokakuuta

Matkustin tänään tavalliseen tapaan linja-autolla yliopistolta kotiin. Epätavallista tässä matkassa kuitenkin oli se, että puhelimen näytön tuijottamisen sijaan keskityin pitkästä aikaa maisemiin. Tänään on nimittäin yksi niistä harvoista aurinkoisista syyspäivistä, joita sitten marraskuun harmaudessa tulen kaipaamaan.

Eräällä pysäkillä huomasin vähän matkan päässä iäkkään pariskunnan, joka selvästi yritti ehtiä bussin kyytiin. Rouva nosti kätensä ilmaan, heilutti vimmatusti ja lähti juoksemaan kohti autoa. Kuljettaja odotti kärsivällisesti. Hetken päästä rouva kuitenkin huomasi, että hänen puolisonsa oli jäänyt reilusti jälkeen ja viittoi bussikuskille, että voikin jo mennä. Ja bussi lähti jättäen pariskunnan odottamaan seuraavaa vuoroa.

Hetken aikaa mietin, että en koskaan halua tulla niin vanhaksi, etten jaksa ottaa edes muutamaa juoksuaskelta bussiin ehtiäkseni.

Sitten näin ikkunasta, kuinka rouva halasi puolisoaan tiukasti kuin merkiksi, että ei se mitään.

(Tässä vaiheessa räpyttelin vähän silmiä ja laiton Lykke Lin kovemmalle.)