
Tulin eilen viikonlopuksi kotiin isän luokse. Tapaamaan ystäviä, syömään hyvin ja ennen kaikkea rauhoittumaan. Elättelin viikolla vielä toivoa, että Tampereella tulisi viikonloppuna tapahtumaan jotain jännittävää, mutta taisin kuitenkin tehdä oikean valinnan tullessani tänne. Eilisilta oli ensimmäinen yli viikkoon, kun nukkumaan mennessä sydän ei hakannut, ajatukset eivät laukanneet eikä tehnyt mieli kadota näkymättömiin.
Suomen kolmanneksi suurimmassakin kaupungissa voi tuntea olonsa lohduttoman yksinäiseksi. Vaikka kävisi joka päivä kymmenentuhannen opiskelijan koulussa ja sen jälkeen vielä ruokakaupassa, kaupungilla ja lenkkipolulla, tunne siitä, että on tässä maailmassa aivan yksin, ei välttämättä katoa minnekään. Pintapuoliset keskustelut koulutehtävistä ja tervehdykset bussikuskeille eivät tunnu poistavan tunnetta, joka saa valvomaan yön pikkutunneille saakka ja laskuhumalan tuntumaan maailmanlopulta.
Hakiessani helpotusta yksinäisyyteen tarraudun välillä turhan lujasti ihmisiin, jotka osoittavat minuun pienintäkin aidolta tuntuvaa kiinnostusta. Ja lopulta kun omat odotukseni eivät kohtaa todellisuuden kanssa, pahan olon kierre on valmis. Ihmisenä, joka on ihmissuhteissa joko täysillä mukana tai ei ollenkaan, on minun välillä vaikea ymmärtää ja käsitellä niitä, joiden mieli ei toimikaan samalla tavalla.
Tykkään niin blogissa kuin oikeassa elämässänikin pitää yllä positiivista henkeä ja muistuttaa jatkuvasti itseäni, että asiat voisivat olla huonomminkin. Että kaikki kääntyy useimmiten parhain päin. Jatkuva keinotekoinen optimismi on kuitenkin pidemmän päälle niin kuluttavaa, että aina välillä on hyvä antaa tunteiden ottaa vallan ja mennä itse virran mukana. Silloin tunteiden käsittelykin on helpompaa. Itse tykkään käydä pitkillä kävelylenkeillä, laulaa samaistuttavien kappaleiden mukana ja kirjoittaa - kuten nyt.
Ja lopulta mielikin alkaa kirkastua, ihan oikeasti. Olen hieman epävarma, että haluanko olla tämän kirjoituksen kautta käytännössä koko maailman edessä näin alasti, mutta uskon, että joku saattaa pystyä samaistumaan mun ajatuksiin. Ja jos jotain olen oppinut tähänastisessa elämässäni, niin sen, että on parempi avautua kuin antaa henkisten haavojen siirtyä fyysiselle tasolle. Joten oltaisiinko kliseisesti yhdessä yksinäisiä?