Miltä minusta tuntuu tänään?

Kahdeksannella luokalla saimme terveystiedon opettajalta normaalia pitkäkestoisemman tehtävän. Jokaiselle oppitunnille meidän tuli merkitä senhetkinen päällimmäisin tunteemme opettajan tulostamalle tehtäväpaperille niin sanottuun tunnekarttaan. On ehkä sanomattakin selvää, että 14-vuotiaista nuorista koostunut luokkamme ei ottanut tehtävää kovinkaan tosissaan. Oli helpompaa tehdä tehtävästä vain yksi suuri vitsi kuin oikeasti pysähtyä kysymään itseltään, että miltä minusta tuntuu ja miksi?

Joannan eilen julkaisemasta mahdottoman tärkeästä postauksesta mieleeni jäi erityisesti seuraava kohta:

"Joinakin päivinä tuntuu siltä kuin tuntisin kaikki maailman tunteet samanaikaisesti. Toisina päivinä en tunne yhtään mitään."

Ote on kuin suoraan minun elämästäni. Olen monet kerrat maannut yksin sängyllä miettien, että miksen minä tunne mitään - en itseäni, muita tai koko maailmaa kohtaan. Joinain päivinä kaikki tuntuu niin yhdentekevältä ja värittömältä. Ja seuraavana hetkenä saatan saada paniikkikohtauksen tiskatessa ja rojahtaa keittiön lattialle istumaan.

Nykyään vanhempana (ja toivottavasti myös aavistuksen viisaampana) yritän käsitellä tunteitani monipuolisemmin kuin yläasteella. Terveystiedon tunneilla käyttämämme kaavake on ehkä hieman keinotekoinen, mutta ajatus on valtavan tärkeä. Suosittelen kaikkia kokeilemaan erilaisia itseilmaisun keinoja niin hyvän kuin pahankin olon vallitessa - oma valintani, eli julkinen blogi on vain yksi vaihtoehto monista.




Tänään olen tuntenut erityisesti kiitollisuutta. Puin aamulla päälle vaaleanpunaisen paidan ja kiitin hiljaa maailmankaikkeutta siitä, ettei se antanut rintasyövän viedä erästä minulle rakasta ihmistä. Hyvää Roosa Nauha -päivää kaikille. ♥

Seitsemäs lokakuuta

Matkustin tänään tavalliseen tapaan linja-autolla yliopistolta kotiin. Epätavallista tässä matkassa kuitenkin oli se, että puhelimen näytön tuijottamisen sijaan keskityin pitkästä aikaa maisemiin. Tänään on nimittäin yksi niistä harvoista aurinkoisista syyspäivistä, joita sitten marraskuun harmaudessa tulen kaipaamaan.

Eräällä pysäkillä huomasin vähän matkan päässä iäkkään pariskunnan, joka selvästi yritti ehtiä bussin kyytiin. Rouva nosti kätensä ilmaan, heilutti vimmatusti ja lähti juoksemaan kohti autoa. Kuljettaja odotti kärsivällisesti. Hetken päästä rouva kuitenkin huomasi, että hänen puolisonsa oli jäänyt reilusti jälkeen ja viittoi bussikuskille, että voikin jo mennä. Ja bussi lähti jättäen pariskunnan odottamaan seuraavaa vuoroa.

Hetken aikaa mietin, että en koskaan halua tulla niin vanhaksi, etten jaksa ottaa edes muutamaa juoksuaskelta bussiin ehtiäkseni.

Sitten näin ikkunasta, kuinka rouva halasi puolisoaan tiukasti kuin merkiksi, että ei se mitään.

(Tässä vaiheessa räpyttelin vähän silmiä ja laiton Lykke Lin kovemmalle.)

Kolme vuotta sitten

Päädyin hetki sitten tylsyyksissäni muistelemaan mun ikivanhan Photobucket-tilin salasanaa ja pian olinkin taas vanhojen valokuvien kimpussa. Innostuin samalla postailemaan parit vanhat omakuvat vuoden 2011 syksyltä... muistaako kukaan tämänn näköistä tyyppiä? :-D Huh, kun niin moni asia on muuttunut kolmessa vuodessa - taakse ovat jääneet Pori, pitkä ja väriä jatkuvasti vaihtava tukka sekä villit kuvanmuokkauskokeilut. Mutta omistan silti yhä kaikki kuvissa näkyvät vaatteet!

Lokakuussa 2011 olin juuri aloittanut lukion toisen luokan, opiskelin innokkaasti japania, järjestin koulukavereiden kanssa ensimmäiset kunnon kotibileet halloweenin kunniaksi, harrastin postcrossingia ja kirjeenvaihtoa, rakastuin korealaiseen Heartstrings-dramaan ja hengailin paljon kotona. Sitten seuraavassa kuussa repäisin ja värjäsin synttäreideni kunniaksi osan hiuksista pinkeiksi... (kuva) Pian 20-vuotias Arttu ei tod. uskaltaisi.